Suurin osa sosiaali- ja terveysalan ammattilaisista pitää työtänsä henkisesti ja fyysisesti raskaana.  Työntekijät pääsevät harvoin vaikuttamaan omaan työhönsä, joka koetaan ongelmalliseksi. Lisäksi on selvää, että käsipareja tarvitaan kipeästi lisää hoitamaan entistä suurempaa hoitoa tarvitsevaan joukkoa.

JHL:n toukokuussa julkaisemasta kyselystä selviää, että sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset pitävät työtään erityisen kuormittavana.  Sitä pidetään henkisesti raskaana, pakkotahtisena, työasennot ovat hankalia ja myös väkivalta- tai uhkatilanteiden määrät ovat kasvaneet.

Kyselyn tulokset eivät mielestäni ole yllättäviä. On selvää, että työntekijämäärät eivät ole kasvaneet missään suhteessa asiakas-/potilasmäärien tai heidän hoitonsa vaativuuden kanssa. Liian vähän työntekijöitä hoitamassa liian suuria määriä työtehtäviä.

Olisko aika lisätä työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksia?

Alalla on myös hyvin yleistä se, etteivät työntekijät pääse vaikuttamaan tarpeeksi oman työn suunnitteluun, työmäärään tai esimerkiksi työprosesseihin. Varmaan siinä on myös yksi syy, miksi kyselyssäkin nousi esille johtamisen puutteet ja, että esimiehet koetaan vain työvuorojen jakajina. Yhdessä nämäkin epäkohdat voivat vähentää viihtymistä töissä ja lisätä stressiä.

Lisäisikö parempi palkkaus työhyvinvointia- ja työssäjaksamista? Tämä olisi mielestäni mielenkiintoista selvittää. Auttaisiko parempi palkkaus vähentämään alalla esiintyviä ongelmia? Selvää kuitenkin on, että vaikka palkka olisi parempi, niin se ei pelkästä yksin riitä. Työtä tekeviä käsipareja tarvitaan lisää. Varsinkin kasvukeskuksissa ja vanhustenhuoltoon, joissa ongelmia kohtuuttomien työmäärien kanssa on jo nyt selkeästi esillä. Mielestäni erilaiset ”vahingot ja heitteillejätöt”, joita välillä alalta nostetaan esille, ovat yksinkertaisesti seurausta siitä, että liian pienillä henkilöstömäärillä hoidetaan kasvavaa hoitoa tarvitsevien joukkoa.

Kuinka paljon pitää vielä sattua, että toiminta muuttuu?

Kysymys on mielestäni siitä, kuinka miten monta läheltä piti -tilannetta tai kuolemaan johtanutta tapausta on satuttava, jotta toiminta kokonaisuudessaan muuttuu? Milloin työnantaja on valmis maksamaan työn vaativuuden mukaista palkkaa? Koska vastaavat johtajat ilmoittavat, että nyt on saatava lisää työntekijöitä ja milloin päättäjät uskaltavat lähteä esittämään reilusti lisärahoitusta työntekijöiden palkkojen korottamiseksi ja määrän lisäämiseksi? Väitän, että nämä kysymykset nousevat yhä useammin esiin seuraavien vuosien aikana, oli sitten sote-uudistusta olemassa tai ei.

Sirkka-Liisa Kähärä